Abdallah eli nelilehtinen apila

Perheen ilo.

Rikkaassa Djeddahissa, Punaisen meren rannalla, asui nykyjään egyptiläinen kauppias nimeltä Hadji-Mansur. Hän oli, niin sanottiin, ollut orjana voimallisella Ali-Bey'llä, joka sotain aikana Egyptissä oli peräkkäin, ja välistä yhtä aikaa, käynyt avulliseksi ranskalaisille ja turkkilaisille, mamelukkeille ja Mehemed-Alille. Sodan aikana oli hän varustanut molempia puolia ruokavaroilla, sota-aseilla ja kameeleilla, ja yhtäkaikki kuultiin hänen alinomaa taistelun jälkeen valittavan, että hän voittajan hyväksi oli kuluttanut varojansa. Se oikeus on kuitenkin hänelle tehtävä, ettei kukaan silloin osoittanut suurempaa intoa, niinkuin ei myös kukaan saanut paremmalla hinnalla ostaa voitetuilta otettua saalista. Tällä kunniallisella ammatilla oli kohtelias Mansur koonnut suuren rikkauden, joskin ei aivan vastuksitta. Ilkeät kadehtijat olivat syyttäneet häntä vakoilijaksi, ja uskovimmaiset olivat antaneet hosua häntä petturina, ja mikä vielä enempi oli, hän oli kahdesti ollut joutua hirsipuuhun, josta hänet pelasti ainoastaan erään pashan ihmisrakkaus, joka yhteen miljoonaan piasteriin oli taipunut tunnustamaan noin selvän ja silminnähtävän viattomuuden. Mansurilla oli kovin suuri sielu peljästyäkseen mokomista valtiollisista tuulenpuuskista, ja jos hän rauhanteon jälkeen oli peräytynyt jälleen Djeddahin, niin se oli vaan sentähden, että säännöllinen kauppa nyt oli ainoa onneen viepä tie.

Tämä Mansurin uusi toimintoliike oli merkillinen yhtä suuresta viisaudesta ja menestyksestä kuin edellinenkin; yleisenä hokuna oli että hänen huoneidensa lattiat olivat kullalla ja timanteilla tilkoitetut. Tämä egyptiläinen ei ollut juuri mielehinen; hän oli muukalainen Arabiassa, ja hän katsottiin velkojaksi mitä jäykimmäksi; mutta Djeddahissa ei rohjetakaan julkisesti halveksia miestä joka mittaa rahaa kapottain. Tuskin ennätti Mansur näyttäytä basaarissa, ennenkuin joka haaralta syöksähdettiin hänen jalustintansa pitämään ja hänen kättänsä suutelemaan. Kauppias otti nämät kunnioitukset vastaan miehen semmoisen vaatimattomuudella joka tietää rikkauden etuoikeudet; kolmenkymmenen vuoden ahneus ja viekkaus oli laskenut kaikki kunnialliset ihmiset hänen jalkainsa juurelle.

Yksi ainoa asia puuttui tältä onnen lemmikiltä ja häiritsi hänen iloansa: hänellä ei ollut lapsia. Kulkiessaan jonkun köyhän ammattiveljen konttoorin sivu ja nähdessään isän ympärillä nuoria poikia, perheen toivon ja ylpeyden, hän huokasi kaipuusta ja kateudesta. Tavaramakasiinaansa tultuaan, hän heti väistyi sen piiloisimpaan paikkaan, unhotti piippunsa ja rupesi, sen sijaan että olis rukousnauhaansa käyttänyt ja koraanista[2] värsyjä lukenut, verkalleen pyyhiskelemään yhä vaalenevaa partaansa. Sydämensä sisimmässä pohjassa, ajatteli hän kuinka vanhuus läheni ja kuinka hän ei tulis jättämään yhtään lihastaan ja verestään jälkeensä joka ottais kauppa-asiat toimeksensa. Hänen ainoa perillisensä, pasha, kenties kyllästyisi odotukseen, ja kukapa silloin estäis häntä musertamasta lapsetonta muukalaista ja panemasta hänen näin kalliisti ansaituita aarteitaan takavarikkoon.

Nämät ajatukset ja penkomiset myrkyttivät egyptiläisen elämän. Kuinka suuri hänen ilonsa siis oli, kun eräänä päivänä muuan hänen vaimoistaan, syntyjään abyssinialainen, ilmoitti hänelle, että hänestä kohta oli tuleva isä! Tämän kuultuansa tuo kunnon mies oli sulasta ilosta mielensä menettää. Ruveten nyt, kun hänellä oli lapsi jolle sai koota, kahta ahneemmaksi ja itarammaksi kuin ennen, sulkeusi hän lukkoin taa kultaansa lukemaan ja punnitsemaan; hän kiersi kalliit vaatepakkansa auki, kaivoi ylös timanttinsa, helmensä, rubiininsa.