Juho Vesainen

Mikä on ume umakka
Mikä on savu sakea?
Oisiko soan savuja,
Noita vainovalkeita?
Ketterästi juoksi hepo pitkin ulapan selkää, kavio naksahteli tiheästi iljanteeseen, ja tuon tuostakin vongahti jää jalaksen alla. Sinne tänne oli tuuli kinostanut ohkaisiksi vyöhykkeiksi talven ensimmäistä lunta, ja siinä lipui reki äänetönnä edelleen kuin vene tyynessä vedessä, mutta kun taas rosopaikalle tultiin, piirrähti reen rautapohja terävämmin jäätikköön, joka kirmaisten kajahti vastaan.

Kylmästi puhalsi viima aukealta Pohjanlahdelta. Se oli peittänyt raudikon paksuun kuuraan, harja ja häntä liehuivat valkoisessa huurteessa, ja kuuma henki, joka sieraimista virtasi, jäi yhtenä höyrynä jäljelle. Mies, joka reen perässä ohjaksia piteli, oli pukeutunut tuuheakauluksiseen revonnahkaturkkiin, ja naisesta, joka hänen rinnallaan istui, ei näkynyt taljojen ja villahuivien välistä muuta kuin pari lempeätä, sinistä silmää, pieni nykerönenä ja kipene punertavia poskia. Ajaja piteli suitsia huolettomasti oikeassa kädessään — hevosta ei tarvinnut kiirehtiä —, vasemman hän oli kiertänyt vierustoverinsa vyötäreille ja istui hiukan nojautuneena hänen puoleensa. Hänellä oli rohkea, avonainen katse, tuolla nuorella miehellä, ja hänen nuorekkaista, joskin hiukan ankarapiirteisistä kasvoistaan kuvastui pelkkää iloa ja onnea, kun hän siinä matkan kuluksi rupatteli kaikenlaista leikkiä ja totta hiljaisemman rekikumppalinsa kanssa.

— Olethan sinä kumma, kun et enemmän hätäile, vaikk'et tiedä, minkälaiseen hökkeliin sinua nyt viedään, puhui nuori mies ja katseli toveriaan veitikkamaisesti, mutta samalla hellästi.

— Aikapa nyt enää hätäillä. Ja tiedänhän minä, että Vesalassa on uudet, komeat pirtit ja itse isäntä on rinnallani.

— Vaan entäpä, jos ovat valehdelleet sinulle niistä pirteistä. Ei olekaan kuin vanha saunanroju, mitenkä siellä suuren Torvisen tyttö tulee toimeen?

Nainen kohotti päätään hiukkasen vällyjen välistä, katsoi melkein ihmeissään tuota leikinpuhujaa ja naurahti sitten.

— Kohtapa se nähdään.

— Nähdään. Vaan mihin ne toiset jäivät; kas, kun heitä enää tuskin näkyy. Soo, raudikko, astelepa, niin odotellaan.

Se oli Juho Vesainen, joka siinä vei kotiinsa Iin Kiimingin kylään nuorikkoansa, jonka hän oli käynyt naimassa Kemistä, Torvisen vanhasta, vauraasta suvusta. Muhkeita häitä oli pari päivää vietetty Torvisessa, jonka iäkäs isäntä vielä edusti pirkkalaisaikojen vauraita talonpoikaisruhtinaita ja piti kunnianaan esiintyä entisaikaisen arvokkaasti. Edellisenä päivänä olivat jo Juhon isä, hänen sisarensa Helinä ja veli Tapani — äiti oli heiltä jo kuollut — palanneet kotiinsa Iihin valmistamaan tupaantuliaisia nuorelle pariskunnalle ja uudelle emännälle, ja näihin kekkereihin oli nyt suurin osa häärahvaasta matkalla. Kemijoen suusta oli lähdetty hyvin aikaisin itsenään loppiaisaamuna, eikä vielä ollut päivä ehtinyt selvetä talviyön pitkästä pimeästä, ennenkuin jo liukasta jääkeliä myöten oli kuljettu paras puoli taivalta.

Juho ajeli edellä nuorikkonsa Annin kanssa, eivätkä he aina muistaneet pitää silmällä, kuinka muu häärahvas jaksoi pysyä perässä. Odottivat toisinaan, mutta eivät malttaneet kauan odottaa, ajoivat taas. Vähitellen sarasti talvinen päivä, vihdoin jo pilkisteli valonsäteitä arkoina ja ujoina matalalta taivaanrannalta; ne kimmeltelivät kylminä ja kaukaisina, ikäänkuin harson läpi valaisten tuon äärettömän lakeuden, jonka ohkainen lumivaippa läikkyili kimaltelevina kiteinä.